Saturday, February 18, 2017

Negatiivisesta positiiviseen

En tiedä, miten negatiivisesta mielentilasta pääsee positiiviseen, mutta sellaisen siirtymän olen kokenut tällä viikolla. Siitä ei valitettavasti pääse mihinkään, että arkiaherrus herättää toisinaan negatiivisia fiiliksiä, ahdistaa ja ärsyttää. Vaikka kuinka yrittäisin jonkin ärsyttävän päivän aikana alkaa loistaa positiivista valoa ympärilleni, niin lähinnä todellisuus on se, että otsaani alkaa kasvaa jotakin ja ilmeeni lienee sen mukainen.

En haluaisi olla kireä, negatiivinen ja ahdistunut. Alkuviikosta nuo fiilikset taas lehahtivat uuteen kukoistukseensa, kun arkiaherruksessa oli taas mitä oli. Sitten oli parempi päivä, jonka jälkeen minulla oli täysin vapaa ilta tehdä mitä ikinä päähäni pälkähtää. Päätin siis vain olla, miettiä asioita ja välillä lukea kirjoja. Hämmästyttävää kyllä, oloni alkoi kohisten kohentua. Tuosta lähtien viikko on tuntunut kevyeltä ja oloni tasapainoiselta ja positiiviselta.

Olen ihminen, joka tarvitsee omaa aikaa tai yksinkertaisesti tukahdun hengiltä. Aivan kuin aivoni täyttyisivät kaikesta tauhkasta ja lakkaan kuulemasta omaa oikeaa ääntäni. Minusta tulee ilman omaa aikaa kireä kimppu ihmistä, joka lähinnä vain reagoi muiden vaatimuksiin. En tiedä, mistä tämä johtuu, mutta tällä viikolla tämä ajan saaminen itselleni pelasti oloni tällä erää.

Ärsyttäviä hetkiä tulee taatusti taas jatkossakin, mutta erään oivalluksen koin tällä viikolla. Olen työelämässä täysin muiden armoilla, mutta voin silti säilyttää itseni ja arvokkuuteni. Voin olla mitä olen ja se luultavasti ei ole ratkaisevaa sen kannalta, mitä saan tai olen saamatta jatkossa. On siis turhaa ärsyyntyä siitä, mitä on ja mitä ehkä sattuu työpaikalta almuina saamaan. Tämä on monessa mielessä monelle julmaa ja kovaa aikaa, ja ei ole mitään syytä minun olla itseäni kohtaan julma. Ehkä lempeydellä ei saavuteta materiaa ympärille, mutta paremman mielen sillä saa.

Jatkan pohdintojani siitä, miten tämän positiivisen ja rauhallisen vireen saisi enimmäkseen säilytettyä.

Wednesday, February 01, 2017

Hiihtolenkki ja uupumusta

Jokin outo uupumus on iskenyt. Lauantaisessa liikkumisyrityksessäni oli täysin puhti poissa ja olo on jatkunut siitä lähtien vetelänä. Kyse ei ole siitä, että olisin nukkunut liian vähän tai huonosti, vaan en oikein jaksa ponnistella. Ehkä kyse on jostain piilevästä pöpöstä tai ehkä on vain jokin tällainen vaihe. Kaipa tämä menee joskus ohi.

On kyllä jotenkin kurja vuodenaika, vaikka olen yrittänyt olla positiivinen. Hyvää on ollutkin, mm. se, että kävin hiihtämässä viime viikolla, alkuviikosta. Oli aivan mahtavaa! Ylläni oli tähtitaivas ja yksi tähti oli erityisen kirkas. Tämä on viime aikojen yksi kohokohdista.

Miinuksena nyt on ollut se, että sääolosuhteet taas kerran pilasivat muutaman päivän kestäneen hiihtokauden (jonka aikana tosiaan kerran kävin hiihtämässä). Harmittaa.

Ulkona on liukasta ja töiden jälkeen pimeää, joten ei huvita mennä lenkille. Sisäliikuntatunneille en raaski mennä. Tuntuu ankealta, kun mukavimmat liikuntavaihtoehdot eivät ole nyt mahdollisia. Tuntuu, että olen odottanut jo iäisyyden, että tämä talvenkuvatus menisi ohi ja pääsisin tekemään jotain mieluista, erityisesti ulkona, mutta ei auta kuin jatkaa odotusta.

Onneksi on sentään hyvät kirjat, joiden maailmaan voi uppoutua.

Saturday, January 21, 2017

Vitsin ja pilkan raja

Toisen ihmisen toimista vitsailun ja pilkkaamisen raja on häilyvä. Tätä olen päässyt (saanut, joutunut?) tällä viikolla toteamaan. Tässä oli kyse tilanteesta, jossa henkilö toimi oman mielenkiinnon ja arvojensa pohjalta, teki harmittoman valinnan. Toiset tekivät myös harmittomia valintoja omien arvojensa ja mielenkiinnon kohteidensa pohjalta. Kaikkien muiden valinnat olivat hyvin samanlaisia keskenään, joten poikkeava huomattiin. Tästä nousi vitsailevaa kommentointia, jossa vitsi ulottui vitsailun kohteena olevan henkilön arvomaailman puolelle.

Ymmärtämättömyys. Luulisin, että useimmiten kyse on ymmärtämättömyydestä ja siitä, että on mukavaa päästä vitsailemaan ja esille. Saada muut mukaan nauramaan, vähintään hymyilemään. Luultavasti pahaa ei tarkoiteta ja kohteena oleva henkilö voi ottaa asian huumorilla ja antaa armoa ymmärtämättömille. "Ei ole heidän vikansa, jos eivät ymmärrä hieman epäsopivan puolelle kallistuvaa käytöstään."

Pelko. Ehkä erilainen valinta herätti jonkinlaista pelkoa. "Tuo on erilainen, nostaa itseään muita paremmaksi." Tässä tilanteessa nimittäin joku olisi voinut vetää (täysin turhan) päätelmän, että kohdehenkilön valinta olisi jotenkin "parempi" muiden. Tuollainen tulkinta tuossa tilanteessa olisi täysin turha.

Kohdehenkilön yliherkkyys. Ainahan eri ihmisten tulkinnat eri tilanteille vaihtelevat. Ehkä kohdehenkilö on vain yliherkkä eikä ymmärrä huumoria. Hyvin mahdollista, mutta jos jostain tilanteesta jää ikävä olo, niin jotain siinä itse tilanteessakin mielestäni on kummallista.

Olin itse tuo kohdehenkilö. Olen huumorintajuinen ja kuittaan tuon tilanteena, jossa oli huumoria. Tai siis "huumoria", koska minusta toisten ihmisten tuollainen kommentointi on pelkästään asiatonta ja typerää. Täytyy sanoa, että käsitykseni näistä kommentoijista muuttui varsin negatiiviseksi ja vaikka aion jatkossa olla heitä kohtaan asiallinen, niin arvostukseni on jotain ihan muuta tasoa. Sitä vain ei kannata näyttää.

Mielenkiintoista minusta on se, että intuitioni varoitti minua tästä etukäteen. Mietin, että voinko tehdä tätä valintaa. Lopulta tein valintani, koska halusin siten tehdä, mutta yritin peitellä sitä (ärsyttävää, eihän minun tarvitse tuollaista peitellä!). Lopulta valintani paljastui ja kommentoijat riemastuivat. Intuitio on kyllä mielenkiintoinen asia.

Friday, January 13, 2017

Kaipaan omieni pariin!

Päässäni kajahti tänään huuto, että "haluan omieni pariin!". Hämmästyin voimakasta ajatustani, vaikka toki edeltävät (ja pitkältä ajalta silloin tällöin) ajatukset olivat johdattaneet tuohon. Olin tuolloin kävelemästä arkiaherruksen parista kotiin, väsyneenä. Tosi loppuunkaluttuna.

Menen aamuisin arkiaherruksen pariin. Sieltä kotiin ja ehkä johonkin harrastukseen. Sitten olen kotona ja lataudun rasituksista parhaani mukaan. Kohtaan ihmisiä lähinnä ohimennen, välillä vaihdan muutaman sanan. Ihmettelen ympärilläni säntääviä ja suorittavia ihmisiä. Missä minä olen? Mikä tämä maailma on?

Läheiset ihmiseni ovat "omiani". Muuten tunnen olevani ihan oudolla planeetalla ja hämmästelenkin sitä, miten olen voinut elää elämääni siten, että en juuri kohtaa "kaltaisiani" (mitä ovatkaan). Miten minusta tuntuu, että ympärilläni kulkee lähinnä eri planeetan otuksia, aivan erilaisella arvomaailmalla varustettuja ihmisiä? Se tuntuu tosi kurjalta. Ja tätä on vuodesta toiseen, näemmä. Missä minun heimolaiseni ovat?!

Tunnen olevani vain jokin itseäni peittelevä varjo, kun kuljen jossain. Ei minulla ole juuri yhteistä täällä hyörivien ihmisten kanssa. He suorittavat sitä ja tätä ja elävät ihan eri kuplassa. Toki tiedän asuvani aivan väärässä paikassa, mikä osaltaan kenties selittää tätä hengenheimolaisuuden puutetta.

On jotenkin tosi rasittavaa olla ympäröivälle maailmalle vieras, vääränlainen (vaikkakin toki itselleni oikea). Oikeaa kohtaamista ei pääse syntymään, kun mitään yhteistä kosketuspintaa ei ole.

Kaikkein kurjinta on kuitenkin se tunne, että "omani" ovat tuolla jossain ja minä en ole. En tiedä, onko asia näin, mutta ainakin suurin osa läheisistäni on matkan päässä. Minäkin haluan paikkaan, johon minä kuulun.

Tuesday, January 10, 2017

Hyvää vuonna 2016

Mitähän viime vuodesta sanoisi. Se sisälsi useita hyviä ja vielä parempia hetkiä ja toisaalta hieman raskaitakin vaiheita. Murheita en kuitenkaan halua muistella, joten koostan tähän jotain näin äkkiseltään mieleen tulevaa kivoja asioita ja havaintoja viime vuodelta.


  • Läheiset ihmiset. Minulla on aivan ihania läheisiä, lämpimiä, välittäviä ja huomioivia ihmisiä. Määrä ei ole suuri, mutta laatu ja sydän on! Viime vuosi oli oppia ihmissuhteista ja siihen liittyy läheisiäni kohtaan tuntemani arvostuksen kasvu entisestäänkin. Ystäväni tekivät minulle esimerkiksi yllätyksen, jollaista en ole ennen kokenut. Ihania ihmisiä! Läheisteni parissa koin viime vuonna parhaita hetkiä.
  • Luonto. Koin upeita hetkiä luonnossa sekä seurassa että yksin. Näin erilaisia metsiä, peltoja, muita aukeita paikkoja, soita ja vesistöjä. Kuljin poluilla, kuuntelin, haistelin ja katselin. Keräsin marjoja, joista olen iloinnut nyt talvellakin.
  • Mökit. Tämä liittyy osittain edellisiinkin. Pääsin käymään mökeillä ja vanhoissa ja eräissä aivan uusissa paikoissa.
  • Harrastukset. Pystyin tekemään monia minulle mieluisia asioita, kuten harrastamaan mieluisia liikuntalajeja, kasvimaata ja lukemaan kirjoja. Vapaa-aika oli antoisaa.
  • Uuden opettelu. Sain opetella paljon uutta sekä omaan alaani liittyvää että muita asioita. Vaikka en tiedä, onko oppimastani mitään hyötyä tulevaisuudessa, olen iloinen oppimastani. On mukavaa käyttää päätä ja haastaa itseään (kunhan sitä ei ole liikaa).
  • Uusi tasapaino itseni kanssa. Vaikka elämä on ollut, mitä onkaan, niin koen löytäneeni jotain tasapainoa itseni kanssa. Minulla on hyvä olla itseni kanssa ja itsetuntoni on vahvistunut. Tiedän, mistä pidän, mikä palauttaa rasituksesta ja mitä minun kannattaa vältellä. Vaikka tämän käytännön toteutus on vielä hieman vaiheessa, niin tiedän, mitä kohti suunnata :)

Luulen, että unohdan listasta jotain oleellista, mutta tämä antaa hyvää ja positiivista kuvaa vuodestani. Hyvien asioiden muistelu piristää. Vaikka tunnen suurta epävarmuutta tätä vuotta kohtaan, niin koen, että elämässäni on niin paljon hyvää, että myös hyviä asioita varmasti tapahtuu.

Sunday, January 08, 2017

Oma olo

Kolmen päivän miniloma on tehnyt minulle todella hyvää. Olen mm. ulkoillut, lukenut, katsonut telkkaria ja käynyt liikuntaharrastuksessa. Jos vapaa olisi päättynyt eiliseen, en olisi ehtinut palautua joulun jälkeisestä raskaasta ajasta, mutta kolmas päivä tekee ihmeitä.

Päätös ottaa rennommin ei ole minulla toiminut työn suhteen ja kun paineistun töistä, alkaa muut asiat myös stressata. Lopulta elämä ajautuu selviytymiseen, jossa kelloa katsellen yritän selviytyä päivän askareista. Ilmaistyön alkamisen jälkeen tätä on tapahtunut paljon. Ajaudun samaan kierteeseen kerta toisensa jälkeen. Suurin syy lienee se, että työ vaatii valtavasti. En ehkä ole koskaan tehnyt näin vaativaa työtä. Toki, ei tämä vaativalta tuntuisi, jos työn osaisi, eli ajan myötä työ ei luultavasti tunnu enää niin vaativalta, mutta alku on täynnä uutta ja vaatimuksia, joita ei pysty täyttämään.

Vaikka tätä stressaavaa aikaa on nyt tovin kestänyt, niin nukkuminen alkoi häiriintyä vasta nyt joulun jälkeen. Ennen joulua minulla oli selkeä unirytmi, tiettyyn aikaan nukkumaan ja aamulla suunnilleen samoihin aikoihin ylös, myös viikonloppuisin. Tämä toimi hurjan hyvin ja tasasi stressaavaa jaksoa. Joulun jälkeen rytmini meni sekaisin, uni ei enää tullut iltaisin, mutta aikaisin täytyi nousta. Stressi alkoi vaivata univelkaisena vielä enemmän. Jossain vaiheessa aloin herätä aamuyöstä ja näin ahdistavia unia. Viimeistään tämä on minulle signaali, että keho on hälytystilassa ja jotain täytyy tehdä. Onneksi tuli tämä miniloma.

Tänään minulla on siivouspäivä. Olen siivonnut pienen palan ja istunut sohvalle teekupposen ääreen lukemaan kirjaa. Kun olen lukenut hyvältä tuntuvan ajan, olen imuroinut pienen osan asuntoa. Olen pyyhkinyt tasoja ja tiskannut, järjestellyt tavaroita. Hoitanut asioita netissä, kirjoittanut. Olen tehnyt askareita omaan tahtiini, täysin oman fiiliksen mukaan ja tämä tuntuu mahtavalta. Tunnen, kuinka stressaantunut pääni pääsee löysäämään kiristyneet piuhat.

Minulla on nyt oma olo. Kutsun tätä tilaa sellaiseksi, koska tunnen olevani täysin tasapainossa, tunnistan ajatukseni omakseni. Minulla on hyvä olla ja tiedän kuka olen. Elämässä näkyy valon häivähdyksiä.

Tässä tilassa ajattelee, että ei voi ajautua enää koskaan mihinkään muuhun, mutta tiedän toisin. Seuraava stressijakso voi jo väijyä nurkan takana odottamassa, kuinka ajaudun kelloa tuijottavaan selviytymistilaani. Osaisinpa hoitaa elämää siten, että voisin välttyä kierteeltä, mutta tiedän jo, että voin ainakin toistaiseksi vain rajallisesti torjua kierrettä. Työ stressaa, en voi sille paljoakaan tehdä. On muitakin stressaavia asioita ja niihin voin vaikuttaa enemmän, mutta en täysin. Kauhistuttaa ajatus siitä, että seuraavana ties kuinka monena viikkona on vain viikonloput tuomassa aikaa palautumiselle. Mahtavatkohan ne riittää.

Jatkan siivousta ja omaa päivääni. Tämä on ainakin mukavaa.

Thursday, December 29, 2016

Ilmaistyön haittoja tekijälleen

Pää pyörii täynnä ajatuksia niin, että on vaikeaa saada jostain ajatuksesta kiinni. Väsyttää ja hieman ahdistaakin, elämä on ollut aikataulullisesti täynnä ja liikaa vaatimuksia sinkoaa liian monelta suunntalta, itseltänikin. Arki on suorittamista ja uupumuksen välttelyä.

Mutta siis ilmaistyöhön, josta minulla alkaa olla runsaasti kokemusta. Olen tänä vuonna tehnyt yli puolet tästä vuodesta ilmaiseksi työtä ja nyt minusta tuntuu (kun ilmaistyötä riittää ensi vuodellekin yllin kyllin), että kamelin selkä alkaa katketa. Toisin sanoen en jaksa olla "aina" tällainen alimman tason orja, jolle annetaan ne työt, joita muut eivät halua tehdä ja jolla ei ole oikeuksia. Näin joulun aikaan on tympinyt esimerkiksi se, että vapaata on ollut minimaalisesti. Olen saanut nähdä erityisesti vaivaa, jotta olen pystynyt näkemään rakkaita läheisiäni. Samalla "työkaverini" voivat ottaa palkatonta vapaata, jos muuta lomaa ei ole, ja tehdä mitä ja miten haluavat lomallansa. Hammasta purren on täytynyt tehdä töitä.

Jos mietin ilmaistyöurani alkuaikoja, niin silloin olin innokas ja tein työni hyvin. Hymyilin, olin aktiivinen ja ahkera. Jotenkin ajattelin, että kun näyttää olevansa hyvä ja ahkera, niin siitä palkitaan. Saan jotain, edes hyviä taitoja jatkoa ajatellen, koska tarkoituksena oli tosiaan oppia uutta. Ajattelin myös, että mikä tahansa työ voisi auttaa työllistymään ja/tai ilmaistyössä ollessani olisin halutumpi työmarkkinoilla.

Erehdyin joka kohdassa. Minua ei palkittu mitenkään. En saanut minkäänlaista jatkoa työlleni, palkkaa tai palkintoa. En oppinut hyödyllisiä taitoja, vaan tein töitä, tuotin lisäarvoa yritykselle. Kiinnostavuuteni työmarkkinoilla ei lisääntynyt yhtään. Olo oli lähinnä hyväksikäytetty, vaikka toki yrityksen henkilökunta ja minun kohtelu oli todella hyvää.

Tämän jälkeen olisi luullut, että en ilmaistöihin menisi. No, huomasin pian töitä hakiessani, että minulla ei ole mahdollisuuksia työllistyä hakemuksia lähettämällä. Ajattelin, että voisin tehdä töitä ilmaiseksi, jos oikeasti on työllistymismahdollisuuksia ja opin sellaisia taitoja, joille on kysyntää työmarkkinoilla.

Nyt siis olen taas tehnyt ilmaiseksi töitä ja saldoa en osaa vielä sanoa. Saatan työllistyä tai sitten en. Oppimieni taitojen kysynnästä en osaa sanoa mitään, mutta mielellään minulla teetetään töitä ja vähemmän annetaan aikaa uuden opettelulle. Toisaalta saan nyt kyllä opetella edes jonkin verran verrattuna ensimmäiseen paikkaan. Aika näyttää, miten käy.

Nyt olen toisenlainen kuin ensimmäisessä paikassa. En enää luota työllistymiseeni. Tiedostan eriarvoisuuteni ja oikeuksieni puutteen ja tunnen niistä katkeruutta ja vihaa. Olen jotenkin lannistunut enkä koe, että minulla on mitään hyödyllistä osaamista tai edes paikkaa tässä yhteiskunnassa. Uskon entistä vähemmän työllistymismahdollisuuksiini (nykyisen firman ulkopuolelle). Suhtaudun entistä vihamielisemmin työttömien parjaamiselle, tähän maahan ja maan työttömyyden hoitoon. Inhoan tätä luotua orjatyömarkkinaa, jota luultavasti vain laajennetaan.

Tämä ilmaiseksi työskentely vie minulta työitsetuntoa, vähentää haluani tehdä mitään tämän maan hyväksi ja lisää inhoa työnantajia kohtaan, jotka haluavat vain noukkia rusinoita pullasta. Ei ihan kevyttä settiä, mielestäni.

Nyt yritän luvata ja vannoa itselleni, että en enää koskaan tee ilmaiseksi töitä. En enää ikinä kuvittele, että tässä maassa palkittaisiin ahkeruudesta ja aktiivisuudesta. Muistan, että tavallista tallaajaa käytetään heti hyväksi, kun hyväksikäyttö jotenkin mahdollistetaan. Ymmärrän, että jokainen meistä on työelämässä korvattavissa koska tahansa. Tiedän, että työmarkkinoilla ei pärjätä ja pysytä olemalla ahkera, hyvä tyyppi.

Ehkä "huikeinta" oli kuulla yhdessä haastattelussa (ilmaistyöpaikasta oli toki kyse), että he käyttävät ilmaistyöntekijöitä, kun se on kustannustehokasta. He sanoivat jopa suoraan, että eivät palkkaa ketään uutta, kun kerran ilmaiseksikin saa. Jipijee, tällä Suomi nousuun! (Joo, en mennyt tuonne.)

Saturday, December 24, 2016

Hyvää ja rauhallista joulunaikaa!

Paljon olisi sanottavaa, mutta sanat ovat olleet piilossa. Aika on mennyt arjesta selviytymiseen, mutta silti se on sisältänyt myös onnen ja ilon hippusia. Ne ovat kannatelleet muuten raskasta loppuvuotta.

Toivon, että ehdin ja jaksan pian kirjoitella tänne. Olen kaivannut sitä. Nyt keskityn rauhoittumaan hetkeksi läheisteni seurassa. Tämä on arvokasta ja hienoa.

Hyvää joulua kaikille teille lukijoilleni ja muille tänne eksyneille! Tehdään joulunajasta juuri meille ja läheisillemme hyvä ja lämmin.

Sunday, November 27, 2016

Muutos syksyn kuvioissa

Juuri, kun olin sujahtanut leppoisaan arkeeni ja alkanut nauttia siitä kunnolla, rysähti muutos. Voi sanoa, että todellakin rysähti, koska arkeni muuttui muutamassa päivässä ihan toisenlaiseksi. Aloitin siis töissä, mutta en toki palkkatöissä. Päädyin siis tekemään taas ilmaiseksi töitä ja se on herättänyt ristiriitaisia tunteita.

Työ ja työpaikka ovat kivoja ja pidän siitä, mitä teen. Toisaalta kaikki tekemäni on aivan uutta, eli opettelen käytännössä uusia asioita 8 tuntia päivässä, mikä tarkoittaa sitä, että olen ollut vähäisellä vapaa-ajallani täysin loppu. Olen aiemmin ajatellut olevani toisinaan uupunut, mutta jotenkin tuntuu, että vasta nyt todella tiedän, mitä uupumus on. Se on mm. sitä, kun ei enää pysty ajattelemaan yhtään mitään mutkikkaampaa, ei ymmärrä, mitä ympärillä tapahtuu ja mitä minulle puhutaan ja kehossa kiertää pahoinvointi. Tässä on siis vain osa oireista. Jostain syystä olen kyllä enimmäkseen nukkunut kuin tukki ja voisin nukkua vaikka kuinka paljon. Tämän vuodenajan loputon mustuus ei ole taatusti auttanut.

Olen luultavasti myös sukeltanut johonkin uuteen aikatodellisuuteen, kun aika ei riitä enää mihinkään. Kun tulen töistä ja teen välttämättömät askareet (+ seuraavan päivän valmistelut), onkin nukkumaanmenoaika. Aikaa rentoutumiselle ei juuri ole. Ei ihme, että en ehdi palautua. (Miten joskus oli töiden jälkeen aikaa tehdäkin jotain?)

Se, että päivästä toiseen askartelee sellaisten asioiden parissa, joita ei osaa, näännyttää ja ahdistaa. Minulla on mahdollista saada tästä oikea työpaikka, joten sekin lisää paineita. Siis nimenomaan mahdollisuus eli kaikki on taas kerran epävarmaa. Oikeastaan minun pitäisi iltaisin ja viikonloppuisin opiskella erästä asiaa, jotta varmistaisin työn saamistani. Työnantaja ei toki painosta mitenkään, mutta en vain osaa erästä tärkeää asiaa. En vain ymmärrä, miten voisin opiskella vielä vapaa-ajallani, jota ei juuri ole? Olen vielä niin nääntynyt vapaa-ajallani, että en kykene enää vastaanottamaan uutta. Ahdistaa tosi paljon.

Toisaalta koen taas saaneeni uutta näkökulmaa työelämään. Vaikka asetan ihan itse liikaa paineita, niin kyllä työelämäkin sitä tekee. Osaavampia työttömiä on jonoksi asti tähänkin hommaan. Kilpailu on järjetöntä ja paineita asetetaan, pitää suorittaa ja tuottaa arvoa. Tuollakin pitää kirjata kaikki, mitä tekee. Jaksaa, jaksaa! (Tai sitten ei...)

Jotenkin tuntuu, että jos tästä ei ura urkene, niin ei sekään haittaa. Taloudellisesti toki tulee jännät ajat, mutta kyllä muuten elämässä on niin paljon laatua verrattuna tähän raatamiseen että oksat pois. Tokihan vasta aloitin, joten ajan myötä tietysti tasaantuu, kun oppii hommat ja tottuu, mutta silti.

Onneksi loppuvuodesta on tiedossa jotain mukavaa vaihtelua arkeen ja edes jotain arkipyhiä, joista en juuri nyt voisi olla enempää kiitollinen. On jotain, mitä odottaa nääntymisen keskellä.

Saturday, October 29, 2016

Kasvimaalla kesällä

Vietin kesääni tälläkin kertaa myös kasvimaalla. Kesä oli säiden puolesta varsin hyvä, sekä aurinkoa että vettä riitti, vettä melkein liikaakin. Oli mukavaa taas lapioida, kylvää, kitkeä ja seurata kasvua. Myös sadonkorjuu on työllistänyt nyt syksyllä, parvekkeella on vielä paljon kaikenlaista, joista tehdä ruokaa. Pitääkin olla tarkkana pakkasten kanssa, jotta sato ei jäädy. Näin syksyllä parveke on hyvä paikka säilyttää sapuskaa, kun jääkaapin lisäksi muita kylmätiloja ei ole. Parvekkeella on vielä hieman sipulia, valkosipulia, naurista, palsternakkaa ja maa-artisokkaa. Karpaloitakin löytyy, ne toki suolta poimittuna :)

Hävisin tänäkin kesänä rikkaruohoille. Aloitin kesäni niiiin varmana siitä, että tällä kertaa saan pidettyä rikkaruohon kurissa. No, reissuilla oleminen varmisti sen, että rikkaruohon pääsivät juhlimaan. Ehkä onnistun seuraavalla kerralla :)

Kasvatin ensimmäistä kertaa jättikurpitsaa. (Kuva on syyskuulta, jolloin keräsin viimeiset kukat pois.)


Kurpitsa painaa noin 2,5 kiloa ja on ylhäältä halkaisijaltaan 22 cm. En ehkä ihan vielä pärjäisi kurpitsankasvatuskisoissa, mutta komea on. Tänä viikonloppuna olenkin tehnyt kurpitsaruokia.

Papujen kanssa oli sama ongelma kuin aiemminkin: itäminen. Idätin papuja sekä kotona että kasvimaalla ja molemmissa itäminen oli heikkoa, kotona ehkä jopa vielä heikompaa. Sanoisin itämisprosentiksi noin 10 %, mikä on ihan käsittämätöntä siemenpussin lupauksiin verrattuna. Tämä ongelma on vielä joka vuosi sama, joten en ymmärrä, mikä on vikana. Tänä vuonna ostin ainakin eri siemeniä kuin aiemmin. Satoa sain siis aika vähän, mutta onneksi kuitenkin edes jotain. Kuvassa on yksi satsi keitettynä.


Kasvatin tauon jälkeen valkosipulia. Tänä vuonna kasvimaan sai ehkä hieman aiemmin kuin yleensä, joten päätin yrittää, josko vaikka jotain ehtisi kasvaa. Ja ehtikin. Kuvasta ei oikein näe, minkä kokoisia nuo ovat (ja osan olen käyttänyt), mutta päällä olevat ovat ihan hyvän kokoisia (rasia on siis puolen litran pakasterasia). Pienimmät ovat 1-3 kynnen kokoisia, mutta sellaisinaan juuri sopivia annoskokoja :)


Kylvin nauriit myöhään, En muista, olisiko ollut peräti heinäkuun puolella. Pariin vuoteen en ole saanut nauriita, niiden kasvu on vain jäänyt kesken. Minulla ei siis ollut suuria odotuksia. Yllätyinkin, kun kasvu ei keskeytynytkään, vaan nauriit kasvoivat. Aika vain hieman loppui kesken, joten monta naurista ei ehtinyt kasvaa syötävän kokoiseksi. Kasvua häiritsi myös se, että en harventanut taimia riittävästi... Tälle ei ole selitystä, mutta nyt voin jälkiviisastella, että olisi todellakin pitänyt. Nauriit olivat erittäin laadukkaita ja herkullisia, harmi vain, että niitä oli niin vähän. Kuvassa näkyy myös osa sipulisadostani. Siitäkin tuli laadukas, vaikka sipulit aika pieniä ovatkin.



Kukkien osalta kesä ei ollut kovin onnistunut. Kosmoskukista ehti kukkia vain muutama kukka ennen kuin halla palellutti pitkiksi venähtäneet varret. Aiempina vuosina kosmoskukka on ehtinyt kukkia ihan hyvin, joten tämä yllätti. Taisin vieläpä kylvää siemenet jopa aiemmin kuin viime vuosina. Kehäkukat ja ruiskaunokit kylvin sellaiseen paikkaan, että ne hukkuivat suurelta osin muiden kasvien ja rikkaruohojen sekaan. Samettikukat kukoistivat kuten aiempinakin vuosina keräten loppukesästä runsaasti perhosia. Kokeilin kylvää myös jotain muita kukkien siemeniä, mutta ne eivät juuri itäneet. Muistelisin, että esim. maloppi ei itänyt lainkaan. Perhoskukat ja kalifornian tuliunikko itivät hyvin.

Suurimman yllätyksen kesällä järjesti lehtikaali. Kasvatin taimet kotona ja vein kasvimaalle, suojasin taimet harsolla, joten en kovinkaan pian kurkkinut harson alle. Yllätys olikin suuri, kun lopulta katsoin: jotkut ötökät olivat syöneet taimet! Eivät onneksi kaikkia, mutta melkein kaikki. Pari selvisi hyökkäykseltä, muutama kuoli kokonaan ja loput sinnitellen kasvoivat jonkinlaisiksi kasveiksi. Aiempina vuosina lehtikaalit ovat saaneet olla melko rauhassa ötököiltä, mutta tänä vuonna nimenomaan ne olivat syöminkien kohteena. Muut kaalikasvit saivat olla melko rauhassa.

Toinen yllätys oli porkkana: senkin söi jokin ötökkä. Maistelin jossain vaiheessa yhdestä porkkanasta osaa, mutta se jäikin sitten ainoaksi. Ei tehnyt mieli syödä varsia, jotka olivat syödyn ja huonon näköisiä. En tiedä, mikä porkkanaa vaivasi, mutta varret olivat ainakin ruskaisen värisiä. Ensimmäistä kertaa en käyttänyt harsoa kasvun alussa, joten en tiedä, olisiko sillä ollut vaikutusta ötököiden tuloon.

Kesäkurpitsaa sain hyvin, niistä ei tällä kertaa monikaan mädäntynyt kesken kasvun, kuten parina viime vuonna. Härkäpapusato oli myös melko hyvä. Salaattia sain varsin vähän, se ei jostain syystä itänyt/kasvanut kovin hyvin. Kokeilin jotain uutta salaattilajiketta, romasalaattia, joka kasvoi salaateista parhaiten. Jotain muuta japanilaista salaatti- tms. kasvia kokeilin myös ja se kasvaa rehotti hyvin. Kurkku tuotti satoa kuten aiempinakin vuosina eli ihan hyvin. Viime vuonna palsternakka ei ehtinyt kasvaa, joten tänä vuonna kylvin sitä vähemmän. Sain kuitenkin ihan syötävän kokoista, pienehköä satoa, jota olen syönyt mm. uunijuureksina. Maa-artisokkaa tuli turhankin hyvin, sitä on vieläkin parvekkeella odottamassa muuntumista herkulliseksi sosekeitoksi (jota ei valitettavasti voi syödä kovin paljon kerralla aiheuttamiensa vatsaoireiden vuoksi).

Oli mukava kasvimaakesä, vaikka se tuntuikin tällä kertaa myös työläältä. Kasvun seuraaminen ja fyysinen työ sopivassa määrin sopivat minulle, nautin sellaisesta. Aikaa tuo kasvimaatouhuilu vie niin paljon, että en tiedä, miten se sopisi työn oheen. No, tällä kertaa ei tarvinnut murehtia moisesta, vaan pystyin panostamaan viljelyyn. Ainoastaan kasteluiden järjestäminen reissujen ajaksi on iso ongelma, mutta tänä vuonna reissasin aikoina, jolloin ei tarvinnut kastelemisesta juurikaan murehtia ja sateinen kesä auttoi loput.

On ikävä kesää!

Friday, October 14, 2016

Paikalleen jämähtänyt todellisuus

On aivan mahtavaa saada hyviä uutisia ystävältä. Ilo ja onni läikähtelevät sisälläni, kun ystäväni on saanut toteutettua suuren unelmansa ja asiat järjestyvät paremmin kuin hyvin. Hänen onnensa on todella ansaittua.

Ilon hetken jälkeen istun alas. Sisälleni virtaa surua siitä, että en itse ole kyennyt tekemään todeksi moniakaan itselleni tärkeitä asioita. Näen aiempaa selvemmin eron siinä, miten monet kulkevat pontevasti elämässään eteenpäin tehden itselleen tärkeitä asioita verrattuna omaan jumiutumiseeni. Olen toki tehnyt asioita, suorittanut, pakertanut kuuliaisen kansalaisen lailla. Mutta ovatko ne asiat niitä, jotka saavat sisäisen valoni loistamaan, elämäni sykkimään? Eivät.

Olen antanut (kuvittelemieni) ulkoisten tekijöiden rajoittaa elämääni. Olen ajatellut, että kyllä minun vuoroni aikanaan tulee, nyt ei ole oikea hetki. Ja näin elämä on mennyt ja menee edelleen oikeita hetkiä odotellessa. Kyse on osittain myös pelosta astua elämän tikapuilla eteenpäin. Olen ajatellut, että kyllä asiat aikanaan järjestyvät, mutta eivät ne järjesty, ellei niitä järjestä. Oma hapuileva hosuminen sinne ja tänne ei ole vienyt niitä itselleni tärkeimpiä asioita eteenpäin. Olen tehnyt monta huonoa valintaa ja jotain pientä, varovaista hyvää toisinaan. Arvojen mukainen asioiden tavoittelu on jäänyt vähemmälle.

Kokonaisuus on jämähtänyt paikalleen, koska olen pelännyt ja kuvitellut itselleni rajoituksia, joita ei ole ollut olemassa.

Muiden ihmisten elämän tavoitteiden tavoittelu ja lopulta saavuttaminen ovat avanneet silmäni tälle. Olen oman elämäni sivustakatsoja. Ja voin kertoa, että kipeää on tehnyt. Monet itkut olen itkenyt, mutta en silti pääse eteenpäin, irti tahmeasta jähmettyneisyydestäni. Nytkin minulla on yksi asia, jota voisin lähteä tavoittelemaan, mutta kuvittelen sille rajoitteita. "En voi, koska..." "Kyllä parempi hetki tulee vielä joskus." Oikeasti voisin toimia juuri nyt.

Ei niitä hetkiä välttämättä tule myöhemmin.

Wednesday, October 12, 2016

Työnhakijaa kohtaan osoitettu mielenkiinto

On se kumma, kun en saa lojua kotona laiskana, vaan minua yritetään aktivoida. Juuri kun ajattelin, että saattaisi olla rauhallista kaamokseen varautumista tämä elo ja olo. Vetoa tälle työnhakijalle olisi nyt tarjolla, pääsisin tekemään jopa töitä tai sitten minua ainakin potkittaisiin pepulle työhakemusten väkertämisessä. Jepulisjee! Saan valita!

Yhteistähän näille aktivoinneille on se, että palkkaa ei heru eikä tipu. Töitä pääsisin tekemään taas kerran ilmaiseksi, aiheesta, joka on yksi erittäin kapea erikoisosaamisen alueeni, joka ei työllistä. Paitsi näköjään, jos menen ilmaiseksi jakamaan tietoani. Ja jatkoa ei olisi. Miksi tämä tuntuu minusta ihan älyttömän pahalta? Jakaisin suppeaa osaamistani ilmaiseksi saamatta itse muuta kuin 9 euroa päivä? Oikeasti minusta tuntuu, että pääni ei ehkä kestäisi tuota vedätystä. Voisin työskennellä ilmaiseksi, jos oppisin jotain työllistymistäni edistävää.

Tai sitten saisin apua työnhakuuni. En tiedä, mitä tämä tarkoittaa enkä ole erityisen vakuuttunut siitä, että tsemppaaminen ja hakupapereiden viilaaminen mitään tekisi, kun ongelmanani on se, että olen tehnyt erittäin kapean osaamisalueen hommia. Minun pitäisi siis saada töitä, jollaista en ole aiemmin tehnyt. Kyllä, ja pinkit lehmät lentävät taivaalla ledivalot kaulassa. Tälläkin hetkellä. Katsokaa vaikka!

Olen saanut työnhakudokumenteistani niin hyvää palautetetta, että mitään päivitettävää ei ole enää löytynyt. Olenkin miettinyt, että pitäisikö minun alkaa katsomaan ja kommentoimaan muiden työttömien CV:itä ja hakemuspapruja. Luulen, että minulla on kaiken tämän aiheen opiskelun jälkeen jo suorastaan ammattimainen näkemys asiaan. Valitettavasti asia on vain niin, että papereiden muodolla ei ole suurta väliä, jos sisältö on pielessä.

Silti hahmottelen mielessäni hakemusta, joka olisi jollain tavalla överiksi vedetty. Lopputulos työnhaussa ei ainakaan voisi huonontua ja saisin itse viihdykettä väkertäessäni jotain hauskaa. Pitää katsoa, josko viitsisin vaivautua moiseen. Sohvalla lojuminen kirjan kanssa on kuitenkin mukavampaa.

Oikeasti minusta on mahtavaa, että minulle tarjotaan apua työllistymisen kanssa. Tuohan on mahtava etu! Tuo ilmaiseksi työskentelemisen "mahdollisuus" korventaa, kun tiedän, että ei se korjaisi tätä suppean osaamisen ongelmaani ja menettäisin mahdollisuuden saada apua työllistymiseeni, joka taas ei takaa työllistymistä. Voi rähmä. Mitähän tässä tekisi. Pohdiskella tässä nyt kahden vaihtoehdon välillä, joista kumpikaan puuhastelu ei välttämättä työllistä...

Wednesday, October 05, 2016

Omassa kuplassa on hyvä olla

Olen monen tavoin Facebookissa ja olen siitä ihan tyytyväinen. Facebook on tarjonnut minulle enemmän positiivista kuin negatiivista, ehdottomasti. Olen sen avulla saanut uusia tuttavia, ollut yhteydessä vanhoihin tuttuihin ja saanut paljon kiinnostavaa tietoa ja tietoa tapahtumista.

Kuulun turhan moneen ryhmään, joista luontoaiheiset ovat erityisen lähellä sydäntäni. On mukavaa lukea ihmisten luontokokemuksista ja katsella huikeita kuvia. Ammennan tietoa kansallispuistoista ja muista retkeilyalueista ja suunnittelen omia retkiäni. En tietäisi juurikaan retkipaikkoja, ellen olisi Facebookissa aiheeseen liittyvissä ryhmissä.

Minusta on mukavaa lukea tuttujeni kuulumisia, vaikka enimmäkseenhän niitä toki sävyttää positiivisuus ja menestyminen. Ei toki kaikilla. Minä en jaa itsestäni juuri mitään ja koen siitä huonoa omaatuntoa, jolloin toisinaan laitan jonkin melko turhanoloisen päivityksen tai jaan kiinnostavan uutisen. Harvakseltaan lisään jonkin tarkkaan harkitun kuvan. En tiedä, millaista kuvaa annan itsestäni Facessa. Olen ajatellut, että en välitä antamastani kuvasta, mutta tämä on väärin ajateltu. Olen aiemmin ollut kiinnostunut, mitä muut minusta ajattelevat, mikä on typerää. Nyt minua lähinnä kiusaa se, jos annan aivan väärää kuvaa itsestäni. Sekin tosin varsin vähän.

Olen ehkä ollut onnekas, kun Face-kaverini (ainakin ne enemmän julkaisevat) ovat hyvin pitkälti samalla aaltopituudella kanssani ainakin mitä arvoihin ja politiikkaan tulee. Saan siis heidän julkaisujaan ja jakojaan lukemalla tietää, millaisia aivopieruja maamme typerät päättäjämme ovat turauttaneet. Tällä asialla on tosin kaksi puolta: toisaalta pysyn ajan tasalla, mutta toisaalta minua ahdistaa lukea joka viikko siitä, millä keinoin idiootit päättäjämme kulloinkin haluavat viedä ruokarahani ja miten nämä turhakkeet kuvittelevat sen olevan kannustavaa (kannustaahan se, mutta eri asioihin kuin mihin ahneet päättäjämme haluaisivat sen kannustavan).

Olen siis voinut Facessa olla aika paljon mukavuusalueellani sikäli, että samanhenkistä porukkaa ympärilläni riittää. No, muutama kuukausi sitten sain kaverikutsun henkilöltä, joka on osoittautunut arvoiltaan itseni vastakohdaksi. Siinä missä itse olen pehmoilija ja kaikille hyvää toivova, tämä "kaveri" on kovien arvojen ihminen, rahan perässä juoksija, köyhien kyykyttäjä. Juuri sellainen, joka ajattelee, että työttömät ovat laiskoja paskoja ja ansainneet rangaistuksensa, kun eivät laiskuuttaan viitsi mennä töihin. Joka kannattaa pienipalkkaisten (erityisesti julkisella puolella työskentelevien) työntekijöiden palkkojen reilua pudottamista. Mieluummin keppiä kuin porkkanaa. ja muita vastaavia asioita ja arvoja, joista iso osa hänellä perustuu ideologiaan, ei tosiasioihin. Turvalliseen hymistely-ympyrääni on tullut särö.

Aluksi ajattelin, että voi ahdistus, pakkoko tuollaista on lukea. En itse enää viitsinyt jakaa omia arvojani edustavia päivityksiä. Nyt olen kuitenkin yrittänyt nähdä asian toisen puolen, mahdollisuuden kurkistaa aivan erilaisen ihmisen arvomaailmaan, mahdollisuutta yrittää käsittää, millainen tuollainen ajatusmaailma ja elämä voi olla. Kaiken inhotuksen jälkeen olen kuitenkin tullut tulokseen, että meitä on moneen junaan ja voi kiitos, että en itse ole tuollainen. Olisi kamalaa kumartaa vain rahaa ja kovia arvoja.

Onneksi olen empatiakykyinen ja ymmärrän ihmisiin liittyviä asioita niin valtavan paljon paremmin. Olen jotenkin omituisesti noiden päivitysten kautta saanut myös voimaa ja uskoa omiin arvoihini ja siihen, millainen "pehmo" olen. On oikeasti vahvuutta toivoa kaikille ihmisille hyvää positiivisen ja kannustamisen kautta kuin edustaa ylimielisyyttä, rangaistuksia ja syyttelyä "heikompiaan" kohtaan, lyödä jo valmiiksi lyötyjä. Minulla on nykyään välillä varsin vahva olo ja sille taitaa olla perusteita.

Ehkä on hyvä ravistella omaa kuplaansa, jotta tunnistaa sen edelleen omakseen.

Tuesday, September 27, 2016

Arvottomuutta ja epäonnistumista

Viime päivät ovat olleet raskaita. Mieli on kuin tunkkainen tukos, josta ei saa otetta. Luulen, että en osaa kirjoittaa ajatuksistani ja tunteistani, vaikka luultavasti kirjoittaminen tekisi hyvää. En puhu kenellekään tämänhetkisistä mietteistäni. En toisaalta kyllä tiedä, mitä mietteeni ovat.

Mitään erityistä ei ole tapahtunut, päivät soljuvat tasaiseen tahtiin. Välillä saan jotain tehtyä, välillä en. En tiedä, mihin tarttua tai suunnata. Kaikessa on tuhruinen harmaan sävy. Ei ole hyvä olla.

Kun on aikaa, mieli alkaa kehitellä ikäviä ajatuksia. Välillä mielessäni itää ajatus pieleen menneestä elämästä ja vääristä valinnoista. Siinä on sellainen siemen, josta voi saada sopivissa olosuhteissa kasvamaan muhkean puun, joka täyttää koko mielen. Tunnen tunteita turhuudesta ja arvottomuudesta. Toisaalta mietin, että kaikki me ihmiset olemme yhtä arvottomia. Maapallo taitaisi pärjätä paremmin ilman meitä. Liian monella esillä olevalla ihmisellä on suuri, haitallinen valta kaikkea elollista kohtaan ja heitä kuvitellaan arvokkaiksi. Toisaalta liian moni pienestä rakentava ja ympärillensä rakkautta hehkuva pieni ihminen tungetaan arvottomuuden muottiin. Tässä maailmassa hyvää ei ole jaossa tasaisesti eikä varsinkaan ansion mukaan. Moni haitallinen saa aivan liikaa ja liian moni hyvä saa liian vähän tai ei lainkaan.

Näitä mietin, kun tunnen itseni arvottomaksi ja epäonnistuneeksi. Jos tuo tyyppi on, olen minäkin.

Olen taatusti epäonnistunut monessa asiassa, mutta mitä väliä sillä loppujen lopuksi on? Tässä kovenevassa yhteiskunnassa taidamme olla suuntaamassa kapenevien vaihtoehtojen suuntaan. Jos ei ole vaihtoehtoja, voi olla siinä, missä sattuu olemaan. Se voi kyllä olla kurjaa, mutta kyllä se jotain (synkeää) rauhaa voi tarjota, jos on pakko pysyä paikallaan verrattuna erilaisissa vaihtoehdoissa harhailevaan, levottomaan mieleen. Minä kai tasapainoilen tuossa välissä. Kuvittelen vaihtoehtoja ja yritän kuvitella, että niitä ei ole.

Oikeasti on kyllä kurjaa pohtia, tekisinkö tuota vai tätä ja todeta, että ei osaa valita. On ikävää, kun en koe voivani puhua kenellekään siitä, että en oikeastaan voi kovin hyvin, tunnen katkeruutta ja tyhjyyttä. Tavoitteet ja suunta ovat hukassa. Toisaalta minulla on moni perusasia ihan hyvin ja olisi hyvä muistutella itseään niistä. Miten voisi muistaa ne hyvät asiat, kun mieli harhailee puutteisiin ja luopumisiin?

Taidan kärsiä toivon puutteesta. En näe tulevassa toivoa. En ole aiemmin ajatellut, miten tärkeää olisi ylläpitää toivoa, jotta elämän myrskyssä jaksaa. Minä en tällä hetkellä tiedä, mistä ammentaisin toivoni, siksi kai olen sen menettänyt. Ja kun toivoa ei ole, on vain toivotonta näköalattomuutta.

Aurinko paistaa. Lähden lenkille. Hengästymisessä, kropan työskentelyssä on jotain lohdullista, juurruttavaa ja kannattelevaa. Se antaa hetken tauon kurjasta olosta. Ruskalehdet ovat kauniita, luonto tarjoaa lohdullisia näkymiä. Liikunta luonnossa on terapiaa.

Tuesday, September 13, 2016

Päivärytmi

Herään aamulla siihen aikaan, mikä tuntuu hyvältä. Tämä riippuu oikeastaan täysin nukkumaanmenoajastani tai siitä, koska uni edellisenä iltana on suvainnut tulla, mutta herään joka tapauksessa 8.00-9.30 välillä. Siitä alkavat erittäin hitaat aamutoimeni, joista periaatteessa nautin tosi paljon. Työttömyyden parhaita puolia, jota varjostaa se seikka, että voin toimia noin melkein joka aamu.

Saatan katsoa hieman aamu-TV:tä, jos olen herännyt riittävän ajoissa. Laitan aamupalan kaikessa rauhassa, syön hitaasti lehteä lukien ja lopulta siirryn sohvalle teekupin kanssa. Luen kirjaa, joskus lyhyempään ja joskus pidempään.

Tämän jälkeen siirryn päivän siihen ajankohtaan, kun pitäisi saada jotain aikaiseksi. Hoidan tietokoneella asioita, harkitsen työhakemuksen tekemistä, ehkä siivoan tai käyn kaupassa ja lopulta laitan lounasta. Lounaan jälkeen koittaa taas tehokkaan tai "tehokkaan" "työskentelyn" ajanjakso, jonka saattaa katkaista kirjaan syventyminen. Saatan kyllä mennä lenkillekin. Pian pitääkin laittaa päivällistä, jonka jälkeen saatan harrastaa liikuntaa. Illalla ehkä luen tai katson telkkaria.

Meininki on niin tahmeaa, että tuntuu kuin mikään ei etenisi. En juurikaan saa työnhakua edistymään, kun en vain pysty tarttumaan siihen. Satunnainen hakemus lähtee silloin tällöin. No, eipä niitä paikkojakaan juuri ole. Kotonakin voisin tarttua toimeen jos toiseenkin, mutta ei oikein huvita. On jotenkin tyhjää ja tahmeaa, elämä valuu johonkin.

Nautin aamuista ja omista aikatauluista, rennosta ja kiireettömästä menosta. Samalla minulla on aivan liikaa aikaa ahdistua siitä, että elämä menee hukkaan. Tuntuu, että johonkin pitäisi tarttua, mutta en löydä mitään. Enkä kyllä oikein jaksa etsiäkään, muulloin kuin tarmopuuskissa.

Olisi varmaan hyvä olla jotain, mikä rytmittäisi päivää. Olla enemmän päiviä, jolloin täytyisi mennä johonkin, olla hyödyksi. Pää vain tuntuu niin tahmealta, että en jaksa yrittää väkisin keksiä jotain.

Nyt voisi olla päiväteen aika. Ehkä syön ilmaiseksi saatuja kotimaisia omenoita välipalaksi ja avaan kirjan. Kirjojen tarinat ovat hyvä pakopaikka tästä arkitahmeudesta. Tuntuu kuin elämä etenisi, kun tarina etenee.

Wednesday, September 07, 2016

Työnhakuharmautta

Tämä on näitä päiviä, kun näyttää harmaalta. Ei ulkona, siellä on nättiä, mutta noin elämässä muuten. On sellaista tympeää, harmaata ilmamassaa, joka ei liikahda mihinkään. Siinä sitten yritän jotenkin tarpoa eteenpäin ja mitään ei tule vastaan.

Sain vihdoin itsestäni irti sen verran tarmoa, että päätin alkaa tehdä hakemusta yhteen työpaikkailmoitukseen. Muuten hyvä, mutta muutama päivä sitten ilmestynyt ilmoitus oli jo kadonnut. En tiedä, pitäisikö olla tyytyväinen vai ei, koska säästinhän mukavasti aikaa. Toisaalta työ oli sellainen, jota todella, siis todella olisin halunnut ja olisin ollut hyvä siinä. No, tuollaisiin on hakijoita ihan valtavasti.

Minulla on sisässä muutama työhakemus ja odottelen, että ainakin joihinkin niihin liittyen tulisi viesti: "kiitos, mutta ei kiitos, ei todellakaan, yökyök". Olisi ihan kiva, jos joihinkin vastauksiin tulisi yhteystiedot mukana, josta voisi kysellä, että mikä ihme mättää. Sitten voisin edes poistaa hakemuksistani työnantajia eniten yököttävimmät kohdat ja lisätä jotain houkuttelevampaa. Nyt hapuilen vain tyhjää.

Tänään päivällä soi poikkeuksellisesti puhelin. Mietin, että voi, toivottavasti olisi jostain työpaikasta, jota olen hakenut! Vastatessani tiesin, että todennäköisempi vaihtoehto lienee puhelinmyyjä. Arvaatte varmaan, kumpi oli.

Monday, August 29, 2016

Paluu todellisuuteen ja työnhakuun

Kesä on ollut mukava, hienoja hetkiä sisältävä, mutta nyt on koittanut paluu todellisuuteen. Olen pitkään tuntenut niin suurta vastenmielisyyttä työnhakua kohtaan, että hakemusten tekeminen on jäänyt vähälle. En ole pystynyt tekemään hakemuksia, olen ollut aivan lukossa asian suhteen. Muutama onneton väkerrys on lähtenyt kesän mittaan, eikä niistä ole seurannut yhtään mitään. Joihinkin ei ole tullut mitään reaktiota työnantajien suunnalta eli normimeininki. Nyt yritän panostaa työnhakuun, vaikka toistaiseksi työnhakuani on leimannut lähinnä sanat "ajanhaaskuu" ja "turhuuden turhuus".

Tarmokkaana olen ajatellut, että pyrin lähettämään paljon hakemuksia. Käytän minimiajan yhden hakemuksen viilaamiseen eli lähetän suunnilleen samanlaisia dokumentteja sinne tänne. Työnhakuvalmennuksissa sanotaan aina, että hakemukset pitää räätälöidä paikan mukaan. Näin olen toiminut ja tulosta ei ole tullut, joten vaihdan taktiikkaa ja yritän lähettää aiempaa suurempaa määrää.

Tämä alkoi "mainiosti". Väkersin tänään yhtä hakemusta kolme tuntia. Siis kolme! Ruokataukoineen meni neljä tuntia. Tuota tahtia en muuta ehdi tekemäänkään kuin viilaamaan (turhia) hakemuksia!

Toisaalta lohduttaudun sillä, että hakemus piti tehdä englanniksi ja paikka oli sellainen, että en ole sellaista työtä aiemmin hakenut. En voinut siis käyttää mitään vanhaa pohjaa. Ehkä homma siis helpottuu, kun erilaisille töille alkaa olla pohjia sekä suomeksi että englanniksi. Toivon ainakin niin.

Odotukseni eivät todellakaan ole korkealla ja mieliala on ollut matalalla. Olen miettinyt, että edessäni on ensimmäinen talvi, kun minulla ei ole mitään askaretta tiedossa, ei töitä eikä opiskelua. Viimeksi näin on ollut luultavasti alle kouluikäisenä. Tämä on tuntunut tosi kurjalta, kun olisin tosi motivoitunut purkamaan energiaani jonkin mukavan askareen parissa, mutta ei voi mitään. Tämän maan tilanne on tosi surkea, eikä asiaa auta typerät päättäjämme, jotka miettivät "kannustimia" työttömien kannustamiseksi töihin. Kyllä näin työttömänä sen tietää, mitä on tarjolla, ja ikävintä on se, että omaan tilanteeseensa ei voi oikein vaikuttaa. Kun ei kelpaa töihin, niin ei kelpaa. Lisäkyykytyksiä ja köyhtymistä odotellessa siis, jos se on päättäjistä kiinni ja sehän taitaa olla.

Friday, August 26, 2016

Poimintoja kesästäni 2016

Kesäni on ollut kaiken kaikkiaan hyvä. Olen saanut tehdä paljon aivan mahtavia asioita ja iso kiitos siitä kuuluu läheisilleni. Olen jakanut heidän kanssaan monia hyviä hetkiä, mutta olen myös yksin tehnyt asioita, joista olen nauttinut. Nyt minusta tuntuu siltä, että tämä upea kesävaihe on jäämässä taakse ja uusi vaihe on alkamassa, mutta olen painanut nämä upeat hetket mieleni aarrearkkuun, josta nostan niitä esille välillä, kun kaipaan hyvää mieltä. Nämä muistot ovat aarteitani.

Tässä välähdyksiä kesästäni.

Olen saanut istua ja olla useamman vesistön äärellä ja nauttia luonnon rauhasta. Uimassakin olen käynyt.


Olen katsellut maisemia huipulta.


Olen tutustunut myös ihmisen rakennelmiin, niihin hienoimpiin.


Olen kulkenut poluilla.


Ja poikennut metsiin.


Monenlaisiin metsiin.


Olen kerännyt ja nauttinut luonnon antimista.


Mutta olen luonnossa myös ihan vain tarkkaillut ympärilläni vilisevää elämää.



Ja olen kulkenut lisää poluilla.


Syksylle on luvassa vielä lisää polkuja ja sitä todella odotan.

Olen kiitollinen tästä kesästä, vaikka syksy tuo myös haikeutta mukanaan.

Sunday, July 24, 2016

Kivoja kesäpuuhia

Kesä menee niin nopeasti, että tuntuu ikävältä! Paljon olen ehtinyt tehdä kaikenlaista kivaa, mutta paljon haluaisin vielä tehdä. Miksi Suomen kesä on niin lyhyt?! En silti valita, kun pääasiassa on ollut kivaa.

Olen onnistunut löytämään mustikkapaikan. Hieman sinne joutuu menemään huonoa polkua rytelikön läpi, mutta ehkä siitä johtuen sain nauttia hyvästä paikasta ihan itsekseni. Keräsin mustikoita muutaman litran pakastimeen ja osasta keitin hilloa. Hyvää tuli. Mukavaa oli myös ihan vain metsässä oleminen ja eväiden syöminen. Huomasin, että ampiaisia on paljon liikkeellä ja ne tykkäävät mustikoista. Poimuria tyhjentäessä piti olla tarkkana.

Kasvimaa on ollut turhan huonolla hoidolla. Tuholaiset söivät osan lehtikaalien taimistani heti alkuun ja monet siemenistä eivät itäneet, niin jotenkin alkoi tympiä. Nyt olen kuitenkin tsempannut kitkemisen kanssa ja sen myötä olen huomannut, että kyllä luultavasti jotain satoa saan. Tästä ei silti kyllä tule mikään huippuvuosi.

Parvekkeellani kasvaa kukkia, yrttejä ja tomaatteja. Jokin ötö on mieltynyt yrtteihini, erityisesti sitruunamelissaan ja lehtipersiljaan. Molemmissa oli alkuun vain reikiä, mutta nyt huomasin, että lehtipersiljastani on riivitty kokonaisia lehtiä parempiin suihin! Olen yrittänyt tutkia, mitä ötököitä nuo tuholaiset voisivat olla, mutta en ole nähnyt ötököitä kasveissa. Outoa. (Toivottavasti ei ole mitään sellaista, joka voisi siirtyä sisäkasveihin.)

Olen käynyt uimassa, vaikka uimavedet ovat tuntuneet kylmiltä. Toisaalta kun veteen pääsee, niin kyllä siellä pystyy olemaan ja jälkeenpäin on ihana olo. Tänään esimerkiksi kävin lenkillä ja sen päätteeksi pulahdin viileään veteen. Oli pitkään ihanan viileä olo kuumassa asunnossa.

Haaveilen tekeväni vielä tänä kesänä tai alkusyksynä patikointireissun kansallispuistoon. Lisäksi lähden tapaamaan sukulaisiani ja tuttaviani eli ainakin parille reissulle. Uimassa haluaisin vielä käydä monta kertaa. Paljon on vielä mukavaa odotettavaa, mistä olen tosi iloinen.

Täytyy myöntää, että olen unohtanut työttömyyteni tehokkaasti ja keskittynyt lähinnä kesälomailemaan. Jos on aikaa, laitan hakemuksia, mutta olen päättänyt ensisijaisesti nauttia kesästä. Siitä tulee ainakin paljon parempi mieli kuin joutavasta hakemusten väsäämisestä :)

Friday, July 08, 2016

Hyvä kesäkuu

Olen viettänyt mitä upeimman kesäkuun, mistä olen tosi kiitollinen. Fiilikseni eivät muuten ole järin korkealla lennelleet, mutta kesäkuun reissut ja luonnossa kulkemiset ovat olleet niin suurta hyvää, että en muista, milloin viimeksi kesäkuu on ollut näin hyvä. Luultavasti joskus on toki ollut ;) Nyt olen siis ennen kaikkea tosi kiitollinen kaikesta siitä hyvästä, mitä olen saanut.

Olen nähnyt upeita maisemia ja pulahtanut järveen uimaan.



Olen kulkenut poluilla upeissa metsissä.



Olen nauttinut vehreydestä ja luonnon monimuotoisuudesta (monenlaista ininää ja pörinää kuunnellen). Suomen kesä <3 p="">


Tällaisina hetkinä todella tunnen eläväni. Koen olevani omimmassa paikassani ja jotenkin tasapainossa kaiken kanssa. Ei ole huolta eikä murhetta.

Sadepäivät olen hyödyntänyt siivoten. Mieleni on levoton, haluan taas lähteä johonkin. Kehittelen suunnitelmia mielessäni, mutta en ole vielä päättänyt, mitä teen. Aion lähteä katsomaan uusia ja miksei tuttujakin paikkoja. Tärkeää on yöpymisen edullisuus. (Otan vastaan vinkkejä edullisista yöpymispaikoista!) Pakko päästä taas kaupungista pois :)